Mitä HIFK minulle merkitsee – Iso punainen Ilveslasein katsottuna

Helsingin IFK, iso paha IFK, Stadi. Näin alkuun on sanottava, että allekirjoittanut rakastaa Tampereen Ilvestä seurana siitä huolimatta, ettei ole asunut päivääkään Tampereella, saati edes Pirkanmaalla. Monelle muullekin jonkun tietyn joukkueen ja urheiluseuran paikka sydämeen on varmasti tullut verenperintönä, niin myös minulle. Jos asiaa tarkistelisi maantieteen kannalta, pitäisi minun kannattaa IFK:ta, Jokereita tai edesmennyttä espoolaista seuraa joka tällä hetkellä aloittaa uutta nousuaan jälleen uudella nimellä, olenhan syntynyt samassa paikassa kuin Timo Pärssinen ja asunut koko ikäni pääkaupunkiseudulla tai sen välittömässä läheisyydessä. Välitön läheisyys ei muuten tässä tapauksessa tarkoita sporamatkan päässä.
Lähden tarkastelemaan suhdettani IFK:hon lapsuudesta asti. Olen syntynyt 80-luvun loppupuolella, joten ”yllättäen” monet lapset fanittivat 90-luvulla Jokereita ja TPS:ää, ne kun olivat tunnetusti ne menestyneimmät seurat siihen aikaan. Sitten oli meitä, joilla oli syystä tai toisesta se oma joukkueensa jo silloin, menestyksestä tai menestyksettömyydestä huolimatta. Näin jälkikäteen tarkasteltuna kyseiset ihmiset seuraavat jääkiekkoa edelleen intohimoisesti, toisin kuin moni menestyksen takia lapsena jotakin seuraa ns. fanittanut. Vähemmän yllättäen HIFK oli koulumme ruotsinkielisten oppilaiden suosiossa. Omassa kaveriporukassani oli esimerkiksi Ilveksen, SaiPan, HPK:n ja TPS:n kannattajia, pelattiin pihalätkää ja naureskeltiin porukalla narrikypärä päässään polkupyöräileville gloryhuntereille, heille oli kyllä silloin joku ihan toinen termi olemassa, mutta ei siitä sen enempää. HIFK pysyi kuitenkin enemmän ja vähemmän ruotsinkielisten omana joukkueena, sitä kohtaan muodostui jo silloin hitaasti tietynlainen viha/rakkaussuhde siinä määrin mitä ala-asteikäisen päässä nyt voi muodostua.

Hypätään vuoteen 1998 jolloin suhteeni IFK:hon alkoi muodostumaan syvemmäksi. Elettiin hienoa kevättä, Ilves oli selvittänyt tiensä toista kertaa elinaikanani finaaleihin asti ja ensimmäistä kertaa niin, että ymmärsin niin tapahtuneen ja elin tunnelmassa mukana. Kolmas finaali, Ilves on taistellut itsensä jatkoajalle ja voitto olisi napattava, seuraava maali ratkaisee. Pelikellon näyttäessä aikaa 71.17 eräs nuori kuopiolainen synkensi nuoren Ilvesfanin kevään. Jäi vain tyhjä tunne, jota nykyään osaa sitäkin arvostaa, sitä kun ei ole paljon tullut sen jälkeen finaalitappioiden myötä tunnettua, lähinnä aivan muista syistä. Mutta jäi myös tunneside IFK:ta kohtaan, tietynlainen tunne jota on vaikea sanoin kuvailla. Siinä on vihaa, ihailua, arvostusta, pettymystä, hyväksyntää, kaikkea mitä jääkiekkoa parhaimmillaan ja pahimmillaan voi tarjota. Ilveksen ja HIFK:n väliset kamppailut ovat siitä asti saaneet aivan erilaisen kipinän allekirjoittaneeseen, ne sytyttävät enemmän kuin Tampereen paikallistaistot, oikeastaan enemmän kuin mikä tahansa muu Ilveksen ottelu. IFK:ssa on sitä jotakin johon varmasti lähes kaikkien joukkueiden kannattajat voivat yhtyä, ne pelit ovat lähes poikkeuksetta ennakolta mielenkiintoisempia kuin ottelu esim. KalPaa tai Pelicansia vastaan.

HIFK pysyi minulle tietyllä tapaa erityisenä seurana tuosta edellä mainitusta keväästä asti, se sytyttää vastustajana ja sille toivoo menestystä, perinteinen seura on aina perinteinen seura. Hypätään kuitenkin reilu kymmenen vuotta tuosta keväästä eteenpäin aikaan, jolloin suhteeni IFK:hon muovautui pelkkää tietynlaista tunteidenherättäjää läheisemmäksi.

Erinäisten jääkiekkoon liittyvien sattumusten ja tapahtumien kautta ajauduin erään harrastejääkiekkojoukkueen mukaan pyörimään. En siis tuntenut ketään koko porukasta, satuin vain tutustumaan yhteen joukkueen pelaajista täysin heidän joukkueeseensa liittymättömässä Valkeakoskella järjestetyssä kiekkoilutapahtumassa. Sitä kautta pääkaupunkiseudulla asuvana ajauduin hänen luokseen Vantaalle katsomaan jotakin HIFK:n peliä eräänä talvisena iltana, kisastudiossa oli myös katsomassa muitakin heidän harrastejoukkueen pelaajia, vähemmän yllättäen suurin osa HIFK:n kannattajia. Siellä tuli tutustuttua Järvisen Janiin, jonka kanssa olen siitä asti enemmän ja vähemmän ollut tekemisissä, ja hänen kauttaan IFK:sta tuli minulle entistä läheisempi ja tutumpi seura. Meitä varmasti yhdistää tietynlainen objektiivisuus ja kokonaisvaltainen yleinen kiinnostus jääkiekkoa kohtaan lajina. Vaikka otteluissa elääkin tunteella mukana, osataan silti nähdä kokonaisuus ja todeta, että paskempi voitti vaikka oma joukkue olisikin pisteet vienyt esityksen ollessa kehno. Tätä nykyä olen muuten hänen ansiostaan käynyt katsomassa paikan päällä enemmän IFK:n kuin Ilveksen pelejä. Monet vieraspelit on tullut ajan saatossa Janin luona katsottua televisiosta ja kotipeleihinkin hän sai minut moneen otteeseen houkuteltua mukaan. Jostain syystä homma meni jossain kohtaa niinkin pitkälle, että olin peleissä HIFK:n pelipaita päällä. Se on aika iso juttu kun sitä oikein miettii. Se vaatii sen, että joukkue merkitsee jotain muutakin kuin vastustajana tunteita herättävää porukkaa. Sen lisäksi olen varmasti jo pahempi nipottamaan kuin osa HIFK:n kannattajista jos joku sattuu kutsumaan HIFK:ta hifkiksi, eikä HIFK:ksi tai IFK:ksi. Ei se ole mikää hifki, jo tuon hifkin kirjoittaminen tekee pahaa.

Tästä pääsemmekin hyppäämään kymmeniä ja taas kymmeniä eri pelejä ja tapauksia sen suuremmin muistelematta hypättyä vuodesta 1998 kevääseen 2011. Ilvestä ei ole paljon finaaleissa nähty, tosin ei myöskään HIFK ole ollut kestomenestyjäksi laskettavissa. Olin elänyt Janin kautta IFK:n mukana enemmän jo muutaman kauden ajan, ja keväällä 2011 kävin pudotuspeleissä katsomassa kaikki kotipelit yhtä lukuunottamatta jo ihan omatoimisesti erään sen aikaisen koulukaverini kanssa. Se oli hieno kevät, oli mukava nähdä kun kaverit pääsivät nauttimaan mestaruuden tuomasta huumasta ja sain elää itse siinä mukana, samalla päässäni hiljaa pohtien, että olisipa hienoa jonain kauniina päivänä päästä itse kokemaan sama hurmos oman rakkaan seuransa kanssa. Ainoa huono muisto tuolta keväältä on oma hiustyyli jonka olin jo onneksi unohtanut, mutta menneisyyttä ei pääse Janin kaverina pakoon, hänellä lienee koko elämänsä ajalta loputon valokuvagalleria.. No, ei siitä sen enempää. Hienoja muistoja ja hieno kevät.

Niin, mitä HIFK minulle merkitsee? Paljon on muuttunut vuosien saatossa, entisestä jopa vihatusta ”hifkistä” nykyiseksi lähes rakkaaksi IFK:ksi. En toki vieläkään ole, enkä koskaan voi ollakaan IFK:n fani, mutta kannatan perinteikästä rakasta vihollista kuin hyvää ystävää. Jääkiekko yhdistää ihmisiä, Ilveksen kannattajakin on päässyt kokemaan kaikenlaista HIFK:n matkassa, niin vastustajana kuin myötäeläjänä. Lopulta ei ole esimerkiksi väliä vaikka IFK voitti keväällä 2010 HPK:n Nordiksella 7-0, mutta HPK onnistui menemään lopulta otteluparista jatkoon. Ilman sitä pudotuspelisarjaa ja kyseistä voittoa minulla ei olisi niitä kaikkia muistoja sen ottelun jälkipuinneista jotka jatkuivat myöhään yöhön, tai oikeastaan aamuun asti. HIFK on tehnyt silloin sen mitä se minulle parhaimmillaan voi tarjota: ikimuistoisia hetkiä ystävien kanssa muisteltavaksi vuosiksi eteenpäin, niin tappion kuin voitonkin hetkellä. Seuraava kevät toikin jo sitten toisenlaisia muistoja, mutta tarina ei olisi samanlainen ilman niitä tappion hetkiä. HIFK on minulle enemmän kuin vain yksi jääkiekkojoukkue muiden joukossa. HIFK on kuin hyvä ystävä jonka menestys lämmittää sydäntä, vaikka itse rämpisi loputtomassa suossa ilman kumisaappaita.

Timo Orhala – Ilveksen kannattaja, HIFK:n ystävä.

unnamed