Välierän tunnelmia

      Ei kommentteja artikkeliin Välierän tunnelmia

Tää on mulle vaikein blogi ikinä kirjoittaa. Ei vähiten siksi, että tunteet on niin pinnassa poffeista. Kaikki tää jännitys, tätä on niin vaikea pukee sanoiksi.
Nämä viime viikot on taas ollut niin mageita. Me ollaan viime kauden pettymysten jälkeen taisteltu itsemme neljän parhaan joukkoon. Ne, jotka mua yhtään tuntee, tietää kuinka mä olen nauttinut jokaisesta hetkestä. Täysillä teidän kanssa. Sata lasissa niin kuin aina.

Suurin juttu mulle ehkä kannattajana on ollut näissä pleijareissa fanikatsomon yhdistyminen. Se, että nyt Kingit on siinä meidän vieressä. Tai itse asiassa se, että ollaan yhtä samaa katsomoa päädyssä. Kaikki yhdessä. Mä olin tosi kauan sitä mieltä, ettei Kingeillä ollut minkäänmoista kunnioitusta meitä kohtaan, jotka siellä on ollut rääkkymässä kauden alusta lähtien, mutta mä olen perunut noi ajatukset. Kokonaan. Tää kevät tähän mennessä on ollut yhtä ja samaa perhettä niiden kanssa. Mun lapset on päässeet kokemaan uskomattomia hetkiä. Mun pieni poikani on saanut ensi kosketuksensa rumpuihin ja onkin nyt päättänyt, että jos hänestä ei tule seuraavaa Juuso Puustista, hänestä tulee rumpali. Stadin Kingien rumpali. Kaikki kunnioittaa toisiaan ja kaikilla on sama päämäärä. Kannustaa pojat voittoon. Mä olen jopa alkanut ymmärtää rumpujen tarkoituksen. Mä luulenkin, että suurin syy mun rumpujen vastaiseen kampanjaan on ollut se, etten aikaisemmin ole tajunnut kuinka hyvä rumpali meillä on. Ja kun homma toimii niin se vaan toimii. Ei sitä voi oikein muuten selittää.

Mulle henkilökohtasesti kaikkein tärkein tapahtuma taitaa kuitenkin olla Andrean saaminen Suomeen Saksasta. Se, että pääsi ekoihin poffipeleihin. Pääsi osaksi tätä perhettä myös yhdellä reissulla Lahteen. Se, että pääsi kokemaan tämän meidän yhteisön läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden. Just tänä keväänä. Mä tiedän, kuinka tärkeää se kaikki oli Andrealle. Andrea on ollut osa tätä perhettä jo pitkään, mutta se että ihan konkreettisesti on mukana kaikessa – ne on elämää suurempia juttuja. Raskin kanssa Andrea nyt ei päässyt lähikontaktiin, mutta ehkä mä taas jonkun kotipelin jälkeen pääsen juoksemaan korkkarit jalassa perään kun se vetää loppuverryttelyä ympäri hallia. Ja kompastun. Oikealla hetkellä. Ja saan Andrealle lähetettyä terveisiä. Kuvan kera.

Meidän kundeista mun pitää sanoa myös jotain. Lahti nyt ei ollut meille mikään helppo vastus, mutta mä uskon et paljon noista peleistä opittiin. Noistakin. Jätkät kasvaa jokaisen vaihdon aikana. Ja mun pahin painajainen toteutui. Me ollaan nyt Jypiä vastaan. Mä en ole ollut näin kiinni tässä joukkueessa pitkään aikaan. Silloin viimeksi kun jypsiläiset meidät tiputti. Kaikesta. Viime perjantainen himamatsi oli mulle yhtä painajaista, vaikka voitto tulikin. Lauantain matka Jyväskylään oli taas sitten jo helpompaa, häviöstä huolimatta. Noilla vierasmatkoilla on jotenkin niin omanlaisensa fiilis. Ei sitä voi sanoin kuvailla, minä ainakaan. Kaikki puhalsi taas yhteen hiileen vaikka peli näyttikin aivan surkealta ja lopputulos oli jo aistittavissa. Eikä todellakaan meidän hyväksi. Pelaajat oli, ihan syystäkin, pelin jälkeen kuin maansa myyneitä, mutta jaksoi silti ottaa meidät kaikki kannattajat huomioon vielä loppuverryttelyjen aikanakin. Ja mulle se kertoo just taas kerran tämän perheen yhteenkuuluvuudesta paljon. Yhdessä voitetaan, mutta yhdessä myös osataan hävitäkin.

Tää kevät alkaa lähentyä loppuaan, mutta tänä vuonna mä jaksan uskoa siihen finaalipaikkaan. Kaikkien teidän muiden kannattajien ansiosta. Ja noiden meidän jätkien. Periksi ei anneta vaikka välillä nenille saadaankin. Eikä mua jyväskyläläiset enää pelota yhtään niin paljon kuin pari peliä sitten. Lauantaisesta häviöstä huolimatta. Teidän ansiosta tää kausi on ollut mulle ja mun lapsille ihan parasta aikaa. Ikinä.
Punaisella sydämellä loppuun asti!

lakana.jpg