Ropsua ja Rakkautta

      Ei kommentteja artikkeliin Ropsua ja Rakkautta

Lauantaina 26.12 meidän kotona oli jännitys huipussaan. Ja niin oli varmaan monessa muussakin perheessä. Junnuilla eka peli Valkovenäjää vastaan ja mun tytöistäni nuorin, Suna, oli valloittanut telkkarin edustan itselleen. Koko päivä oli tehty vaikka minkäsmoisia kannustuslippuja ja kaikissa numero 10 pääosassa. Toiset 8-vuotiaat ihannoi Robinia tai muita laulajia, mutta Sunalle Roope on koko elämä. Ja sen kuuli varmasti naapuritkin kun Valkovenäjä voitettiin murskaluvuin.
Seuraava peli Venäjää vastaan toi kyyneleet Sunan silmiin eikä itkusta meinannut tulla loppua siinä vaiheessa kun häviö tuli. Ei auttanut vaikka meidän Punaisen Perheen ihana Capokin koitti selittää, ettei tämä tässä ollut. Suna kärsi sydänjuuriaan myöten. Siihen asti kunnes tajusi, ettei ne pelit yhteen häviöön kaatunutkaan. Siihen asti kunnes Roope teki ensimmäisen maalinsa. Silloin taas itkettiin. Tällä kertaa onnesta.

Monta kertaa tuon vajaan kahden viikon aikana tulin miettineeksi, miten jääkiekko mun lapsiini vaikuttaa. Kuinka paljon se opettaa ja kuinka monia tunteita jo ihan noissa pienissäkin nappuloissa herättää. Miten hienoja esikuvia nuo nuoret on. Niin monta kertaa takaa-ajoasemasta noustiin tasoihin ja mentiin ohi. Se peräänantamattomuus ja kunnianhimo. Kuinka yhtenäinen toi joukkue oli. Kaikki se positiivisuus ja ilo, jota ympärillensä levitti peleillään, on sellaisia asioita, mitä toivon mun lasteni jakavan vanhempana myös ympärilleen. Uskallusta jahdata unelmiaan ja jatkaa eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Mua on paljon arvosteltu tästä harrastuksesta ja siitä kuinka intensiivisesti IFK kuuluu meidän perheeseen tai jääkiekko yleensäkin. Välillä mä alan itsekin epäilllä, että onko tämä nyt ihan tervettä, mutta noita junnujen pelejä seuratessa epäilyt kyllä hälveni. Finaalissa Venäjän tasoitettua lopussa mun 4-vuotias poikani hoki voiton vielä olevan mahdollista, samaan aikaan kun Suna itki kuinka onneton Roopesta tulisi jos ei mestaruutta voittaisikaan. Sen lisäksi, että tuli taas huomattua sisarusten välisiä eroja ajatusmaailmassa, niin mikä tärkeintä, meillä opeteltiin käymään läpi erilaisia tunnetiloja. Ja sitähän se terve kasvaminen on. Opitaan käsittelemään pettymyksiä ja sitä kautta nauttimaan enemmän menestyksestä. Tällä kertaa lopussa saatiin nauttia siitä menestyksestä ja voitosta. Mestaruudesta. Itkettiin onnenkyyneleitä ja oltiin ylpeitä. Suna eniten Roopesta. Jayden Kapasesta. Ratkaisijasta. Äiti koko joukkueesta.

Mestaruusjuhliin lähdettiin hieman liian vähäisellä vaatetuksella ja jouduttiin lähtemään paikalta ennenkuin pojat paikalle ilmestyi. Ja vaikka suru silloin olikin puserossa kun ei pelaajia nähty niin Perhepäivä ja IFK-Kalpa ottelu korvasi kaiken. Oman perheen pelaajien tapaaminen pelin jälkeen oli taas unelmien täyttymys. Suna hoki itselleen tarpeeksi monta kertaa – mä pystyn tähän, mä pystyn tähän ja uskaltautui ekaa kertaa Roopen kanssa samaan kuvaan ilman äitiä. Jopa syliin asti. Ja rakkaudella tehty lahjakin löysi numero 10:n pienten kommellusten jälkeen.

johanna_P1092356.JPG

johanna_P1092342.JPG

Puustisen Jihaa-huudot naurattaa vieläkin ja Aulien ”mihin mä olen joutunut” -katse kun sisarukset hyökkäs syliin kutittamaan. Taimelta lähti taas puolet korttipakasta ja äitikin pääsi Teemun kanssa samaan kuvaan. Auvitun kanssa Suna sai pakolliset irvistykset väännettyä ja Jayden pääsi pitkästä aikaa juttelemaan Villen ja Kevinin kanssa. Tiivistettynä mun lasteni suusta kuultuna tylsintä viime aikoina on ollut äiti, joka ei pukenut lapsilleen tarpeeksi vaatteita päälle mestaruusjuhliin. MM-kisoissa oli pelottavinta pelko finaalissa häviämisestä. Parasta Puljujärvi, Aho, Laine ja tietty Kapanen Jaydenin mielestä. Sunan parasta ei varmastikaan tarvitse kertoa. Tänä vuonna hassuinta tähän mennessä on ollut Juuso Puustinen Kalpa-pelin jälkeen fanitapaamisessa.

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kohti kevättä. Junnuilta tuli opittua yhtä jos toista, jota toivon mukaan meidän pelaajatkin tulee käyttämään hyväkseen jatkossa. Pelaajat sekä kannattajat. Ei enää nukuta jäällä eikä katsomossa vaan mennään sata lasissa kohti mestaruutta. Vaikka oltaisiin häviöllä, ei anneta periksi. Uskotaan itseemme ja toisiimme eikä anneta minkään tulla meidän menestyksen tielle. Pidetään yhtä ja tuetaan toisiamme niin hyvässä kuin pahassakin. Ei välitetä muiden puheista. Tää on meidän Perhe eikä tätä muut voi ymmärtääkään. Ollaan ylpeitä toisistamme ja hoidetaan tää homma himaan. Kaukalossa ja katsomossa. Meitä ei tänä vuonna pidättele mikään kunhan vaan uskotaan mestaruuteen tarpeeksi lujaa. Yhtä lujaa kun noi Maailmanmestarit.

Kaikella rakkaudella, Johanna