Muuli, Jasse ja Trio Rikolliset

He eivät yleensä pelaa ylivoimaa, nosta huimaa palkkaa tai johda nimellään myytyjen fanipaitojen listoja, mutta he ovat kieltämättä osa joukkueen selkärankaa ja menestyksen tukipilareita. He ovat usein unohdettu neloskenttä. He ovat ne kaverit, jotka myös marraskuun tiistaipeleissä koohottavat kohti hyökkäyspäätyä fanien huutaessa yhteen kurkkuun “AJAAA!”. IFK:lla on aikojen myötä ollut monenmonta neloskentän hyökkääjää, mutta nykyaikainen neloskenttä on paljon muutakin kuin sisäänajettavien junioreitten ja penkinlämmittäjien täytekenttä.

Katsaukseni neloskentän sankareihin alkaa kaudesta 2010-2011, jonka jokainen muistaa jos ei muusta, niin ainakin nakkikattilan paluusta Nordenskiöldinkadulle pitkän odotuksen jälkeen. Kaudessa oli paljon muutakin erikoista ja erinomaista. Se oli Ville Peltosen paluu kotiin, monen pelurin huippukausi, ensimmäinen talviklassikko IFK:n ja Jokereiden välillä, Mikael Granlundin viimeinen läpimurto ja monen muun kauniin muiston kausi. Se oli kausi josta voisi kirjoittaa jos ei nyt omaa kirjaansa, niin ainakin blogikirjoituksen. Tämä oli kausi jolloin IFK:n lähiaikojen neloskenttä – Trio Rikolliset – löivät itsensä yhdessä kenttänä läpi. Kentässä viiletti Robert Nyholm, Siim Liivik sekä Eetu Pöysti. Varsinkin play-offeissa kolmikko otti yksi kerrallaan sarjoista haltuun ja mätti maaleja vähintäänkin kelvollisin määrin neloskentälle. Tärkeimpänä ominaisuutena oli kuitenkin heidän fyysinen pelinsä, jolla he pimensivät vastustajien kärkikenttiä ja jakoivat todella maukkaita taklauksia, jotka useasti veivät vastustajalta peli-ilon.

kuva1.jpg

Kausi 2011-2012 Trio Rikolliset jatkoivat IFK:ssa. Paperilla mestaruutta puolustavan joukkueen materiaali oli uskomattoman hyvä. Mestaruuteen luotsannut Kari Jalonen väistyi puikoista ja tilalle tuli viime kauden finaaleissa Bluesia valmentanut Petri Matikainen. Kausi oli krapulainen, kuten mestaruuden voittaneen joukkueen seuraavaa kautta usein joudutaan kuvailemaan. Ruotsista palannut Kim Hirschovits ei koskaan saanut tarpeeksi vastuuta tai ansaitsemiaan laitahyökkääjiä ja sai lähteä kauden puolivälissä. Upean kevään pelannut Trio Rikolliset pelasi todella ailahtelevan kauden ja kolmikon päämies Siim Liivik sai jopa kokea mestiskomennon kauden kuluessa. Neloskentän voimaosaston tärkeys tiedettiin kyllä, mutta kaudeksi sisään tullut Miikka Tuomainen sekä kesken kauden hankitut Tuomas Huhtalampi ja Erkki Rajamäki joutuivat osakseen paikkaamaan ylempiä ketjuja, joihin sopivia koostumuksia ei meinannut löytyä ja loukkaantumiset pilasivat kokoonpanoa entisestään. Puhtaasti materiaalilla joukkue kuitenkin sijoittui runkosarjassa kolmanneksi. Mutta valitettavasti Play-Offeissa Jokerit saattoi aseista riisutun IFK:n suoraan 0-4 kesälomille. Kokoonpanoon välillä mahtuivat Niko Piiparinen ja Micke-Max Åsten jotka suoriutuivat roolistaan hyvin, mutta eivät päässeet vakiinnuttamaan paikkaansa joukkueessa. Fyysisyyttä ei joukkueesta puuttunut ja sen todistaa Pelicansin ja HIFK:n välinen joukkotappelu Lahdessa.

kuva2.jpg

Kaudella 2012-2013 turbulenssi ei lakannut, korkeintaan pääsi vauhtiinsa. Päävalmentaja Matikainen jätti joukkueen kauden kynnyksellä ja valmentamaan tuli Pasi Sormunen, joka kauden lopussa korvattiin kuitenkin Raimo Summasella. Trio Rikolliset alkoi hajota, Robert Nyholm pelasi kilpipaidassa vain yhden ottelun. Sen jälkeen kausi kului mestiksessä ja Bluesissa, mihin Eetu Pöysti oli jo siirtynyt. Siim Liivik pelasi pisteiden valossa huonon kauden, vaikka keväällä pelasikin IFK:n ykkösketjussa. Kauden alku oli mitä kuvottavin kun Semir Ben-Amor sikamaisesti teloi kapteeni Ville Peltosen takaa ja hakkasi häntä jään pinnassa. Keltanokka valmentajan avulla tästä ei päästy yli koko kautena ja shokissa ollut joukkue haki itseään koko kauden läpi. Jos neloskenttä oli kokenut muutosta, olivat kärkiketjut heikentyneet rajusti. Pisteille ei meinannut löytyä tekijöitä ja kokoonpano oli tasapaksuin vuosikausiin, varsinkin kun IFK oli monena edellisenä vuotena tuonut murhaavan ykköskentän jäälle otteluun kuin otteluun. Neloskentässä oli kokeilijoita. Niko Piiparinen pelasi huonon kauden, mutta Thomas Nykopp toi lohtua. Jari Sailio ei oikein päässyt rooliinsa, mutta Toni Leinonen oli koostaan huolimatta positiivinen yllätys. Roope Talajalle oli kauden alussa toivottu suurta roolia, mutta vaikka kausi alkoi hyvin, ei hän päässyt tasolle jota kaivattiin. Jo nuori mutta silti nuorennettu neloskenttä ei toiminut missään vaiheessa samanlaisella rutiinilla kun olisi toivottu ja kausi päättyi Tapparan voittaessa puolivälieräsarjan 1-4.

Kaudella 2013-2014 toivottiin jo turbulenssin loppua ja uutta nousua, olihan peräsimessä kokenut Raimo Summanen. Toisin kuitenkin kävi. Summanen menetti joukkueen luottamuksen ja suurelta osaltaan ulkomaan toivoista koostunut kokoonpano ei toiminut alkuunkaan. Moni kärkipelaajista tuli IFK:hon vakavasti loukkaantuneena ja lopettivat uransa tähän kauteen. Viimeisimpänä mestaruuskauden nelosnyrkistä Siim Liivik siirtyi Bluesiin pelaamaan. Thomas Nykopp ja Niko Piiparinen pelasivat harmittavasti loukkaantumisten pilaamat kaudet. Toni Leinonen ja Kuopiosta tullut Jasse Ikonen pääsivät kokeilemaan ylemmissä kentissä, mutta lopulta tie johti alempia kenttiä kohti. Neloskentässä riitti kokeilijoita ja se muodostui pääosin “jämäkentäksi”. Siellä jäätä pääsivät kuluttamaan esimerkiksi Mika Partanen, Joel Lehtinen, Ryan Thang, Austin Block, Petr Stloukal ja Janne Öfverström. Kokoonpano vaihtui useasti ja vaikka neloskentän pelureilla riitti energiaa, ei tulosta ja rutiinia heille suotu. Liian moni kärkikenttiin kaavailtu peluri joutui lopuksi taistelemaan neloskentän minuuteista, eikä ketjua voinut luottamuksella heittää jäälle kuten toiveena olisi. Kausi päättyi jo play-offien esikarsintoihin kun Pelicans lähetti IFK:n ulos jatkokamppailuista. Kauden ainut valonpilkku oli kolmas ja viimeinen voitto Talviklassikossa Harri Rindellin luotsaamana. Kunniamaininta Trevor Gilliesille joka liigan kovimpana nyrkkisankarina ei oikein koskaan päässyt taitojaan käyttämään ja savustettiin ulos osittain sponsoreiden toivomuksesta.

Kaudella 2014-2015 joukkueen peräsimeen tuli lyhyessä ajassa paljon voittanut Antti Törmänen. Pelaajapolitiikka oli jo paljon viisaampaa kuin aikaisempina kausina ja neloskenttä oli timanttinen, jopa kovempi kuin kaudella 2010-2011. Vaikka neloskentän pommikoneeksi kaavailtu Matti Lamberg aloitti kauden hyvin, paljastui pelurin suurin murheenkryyni – eli loukkaantumiset – nopeasti. Jasse Ikonen teki tiheään tahtiin maaleja ja oli kuin uusi IFK:n ruumiillistuma. Tappeli, taisteli, teki maaleja ja voitti. Yhdessä Arttu Luttisen ja Thomas Nykoppin kanssa uusi neloskentän pelote oli syntynyt. Kaikki menikin hyvin joulukuuhun saakka, kunnes ottelurysä ja loukkaantumiset alkoivat verottaa koko joukkueen toimintaa ja neloskentässä alkoi näkyä enimmäkseen Robert Leinoa, Toni Leinosta, Mika Partasta ja Micke-Max “Muuli” Åstenia. Neloskenttä eli jatkuvasti ja välillä kärkihyökkääjiksikin tarkoitetut miehet saivat hakea sieltä vauhtia. Joukkueen sijoitus tippui rajusti kärkipaikalta aina sarjataulukon loppupäähän. Muuli Åsten löysi roolinsa loppukaudesta ja varsinkin play-offeissa Tapparaa vastaan oli jo liekehtivä. Loukkaantumisten vuoksi Muuli pelasi välillä ykköskentässäkin. Kaudessa oli paljon hyvää, mutta varsinkin senttereiden Kuparinen – Elkins – Nykopp loukkaantumisten vuoksi menestys jäi haaveeksi. Turbulenssi teki silti tilaa taistelulle ja uusia roolipelaajia alkoi löytyä.

kuva3.jpg

Nykyinen kausi on alkanut varsin mallikkaasti, IFK:n vielä kirjoitushetkellä johtaen runkosarjaa. Viimekauden neloskentän parhaat palat on saatu yhteen ja Bluesista palanneen “Sheriffi” Siim Liivikin myötä neloskentän optimikoostumus on muodostunut malliin Åsten – Liivik – Ikonen. Pisteitä ja vastuuta on kertynyt ketjulle paljon ja se on ollut tärkeässä roolissa alkukauden menestyksessä. Muulista on tullut jo uusi legenda fanien keskuudessa fanikatsomon häntä ylistäessä ja on otteluissa näkynyt nuorempien kannattajien heiluttelevan Muulivaara-aiheisia pahvitauluja.

kuva4.jpg

Toivottavasti turbulenssi on vihdoinkin ohi ja nykyinen neloskenttä siivittää meidät uuteen mestaruuteen, materiaalia siihen taas on. Hyviä pitkiä hyökkäyksiä, fyysistä peliä ja jopa noutoja on tällä kaudella nähty. Suunta on niin oikea kuin voi olla eivätkä pisteetkään ole neloskenttää karttaneet. Viimevuosien katsaus vahvistaa mielipiteeni siitä, että joukkueen vaarallisuuden näkee neloskentästä. Se ei ole heikoimpien kenttä, se on roolimiesten kenttä.