Minä, Kamraatti

      Ei kommentteja artikkeliin Minä, Kamraatti

Heippa! Mä olen Nita, 30-vuotias IFK-perheen jäsen.

Jääkiekon parissa mä olen elänyt koko lapsuuteni, sillä sisko on pelannut ensin ringetteä ja jääkiekkoa ja valitsi sitten lopulta jääkiekon. Siitä mä olen todella kiitollinen, muuten en välttämättä olisi näin rakastunut lajiin. Olen päässyt näkemään ja kokemaan jotain ihan mieletöntä siskon kiekkouran ansiosta. Muistan kaikki hienot pelit naisten SM-sarjassa, elin mukana hallilla monta vuotta jokaisessa kotipelissä. Pääsin käymään USA:ssa siskon viimeisissä yliopistosarjan kotipeleissä. Pääsin näkemään siskon MM-jäällä ja olympiajäällä tv:n välityksellä. Viimeisimpänä ennen uran lopettamista olin paikan päällä, kun tuli Suomen mestaruus vuonna 2011.

Tämä kaikki on muokannut mua niin paljon, että haluan mainita sen. Se on sekä antanut mulle syitä olla siskosta ylpeä, mutta se on myös kasvattanut mua lajin suhteen ja opettanut paljon asioita. Ilman näitä tapahtumia en usko, että mä eläisin ja hengittäisin tätä lajia näin vahvasti.

Sitten päästään itse rakkaaseen Helsingin IFK:hon. Äiti on aina ollut IFK:n kannattaja, hän kävi matseissa jo 60-luvun lopulla. Ensin jalkapallo-otteluissa ja pian tuli mukaan myös jääkiekko. Tästä syystä se varmasti on itselläkin veressä. Täytyy kyllä sanoa, että kaikki meidän perheessä eivät kannata IFK:ta. Eivätkä kaikki ole näin hulluina kiekkoon kuin minä, mutta onneksi mä tiedän mikä on se ainoa ja oikea joukkue! Ensimmäisen paikan päällä nähdyn IFK-pelin ajankohtaa en kyllä valitettavasti muista, mutta isäni kanssa olen käynyt aina silloin tällöin matseissa lapsesta asti ja käyn edelleen. Itsestään selvää matseissa käyminen ei koskaan ollut, koska elettiin välillä aika tiukkojakin aikoja. Mutta ne kerrat kun peliin pääsi…se oli kuin yhtä juhlaa!

Nyt siskon lopetettua oman uransa, olen kasvanut vielä enemmän kiinni IFK:hon vaikka aina se on ollut sydämessä ja olen seurannut pelituloksia tiiviisti. Aikaisemmin kun ei matsejakaan pystynyt katsomaan tv:stä niin halutessaan, niin olen seurannut tuloksia lehdestä ja teksti-tv:ltä. Aikuisena matseissa olen ennen tätä kuluvaa 2015-2016 kautta käynyt aina silloin tällöin, kun se on ollut töiden ja rahatilanteen kannalta mahdollista. Tälle kaudelle sain ensimmäistä kertaa hankittua oman kausikorttini, kiitos edullisten hintojen. Edelleen, vaikka nyt mulla on pääsy jokaiseen runkosarjan matsiin, niin joka ikinen kerta hallilla on yhtä hieno ja yhtä juhlaa! Mä todella osaan arvostaa sitä, koska mä tiedän ja muistan myös sen ajan kun matseihin pääseminen ei ole ollut itsestäänselvyys.

Sairastuin kesällä 2012 tulehdukselliseen suolistosairauteen Colitis Ulcerosa, haavainen paksusuolen tulehdus. Haluan tuoda sairauttani hieman esille vain sen takia, että tässä sairaudessa stressi ja muut henkiset asiat voivat vaikuttaa negatiivisesti, laukaisten sairauden akuuttivaiheen. Stressin ehkäisyssä IFK:sta on tullut minulle yksi suurimpia asioita. Kun pääset näkemään punaisen perheen sekä kentällä että katsomossa, pääset omiesi pariin, saat elää ja hengittää jääkiekkoa, sitä tunnelmaa ja erinäisiä tunteita. SE saa mut unohtamaan edes siksi hetkeksi muut asiat. Se saa mut rentoutuneeksi. Se saa mut iloiseksi. Ennen kaikkea mä olen ylpeä kun mä saan olla tän mielettömän punaisen perheen jäsen. Mä olen myös saanut muutaman mielettömän ystävän IFK-perheestä, se on aivan mahtavaa. Aiemmin kun kaveripiirissä ei ole ollut näin lätkähulluja IFK-henkisiä ihmisiä, joiden kanssa olis voinut puhua omasta joukkueesta ja muutenkin kaikesta jääkiekkoon liittyvästä.

Tän joukkueen mukana on tullut itkettyä ja naurettua, on ollut pettymyksiä ja ilon hetkiä. Mitään niistä mä en vaihtais pois, koska tärkeintä ei ole aina päämäärä ja lopputulos, vaan matka, jota me tässä yhdessä tehdään.

Olen aina IFK!

ma.jpg