Fanius

      Ei kommentteja artikkeliin Fanius

Mikä saa meidät fanit raahautumaan töiden, koulun tai muuten pitkän päivän jälkeen hallille syömään ylihintaisia nakkeja, juomaan ylihintaista olutta ja katsomaan kun ylipalkatut miehet hakkaavat kumilättyjä pieneen maaliin, jota vartioi isoihin patjoihin varustautunut pelaaja joka on harjoitellut tuon pienen kiekon torjumista koko ikänsä? Tähän on erittäin helppo vastata: tunne kun pieni kiekko menee sinne vastustajan maaliin, välillä hienon kuvion avulla, välillä vastustajan luistimen avulla tai välillä jonkun ihmeellisen ilmaveivin avulla ja saat huutaa joukkueesi nimeä yhdessä parhaimmassa tapauksessa tuhansien tovereittesi kanssa. Tämä tunne tekee minulle lätkästä sen yhden ja ainoan lajin joka saa minut huutamaan, kiroamaan ja itkemään ilosta. Toki pidän ja arvostan muita lajeja. Seuraan fudista, katson välillä amerikkalaista jalkapalloa ja ihmettelen ääneen miksi suomalaiset mäkihyppääjät eivät menesty enää entiseen malliin. Mutta mikään näistä lajeista ei saa minua halaamaan ventovierasta fanimatkalla Lappeenrannassa, kun lempijoukkueeni tekee vihdoin sen maalin kotijoukkueen verkkoon.

Vaikka en ole ikinä pelannut jääkiekkoa joukkueessa ja luistimilla olen viimeksi ollut pari vuotta sitten höntsälätkää pelatessa, niin siitä huolimatta pystyn mielestäni arvostelemaan sen Eurooppaan jäähdyttelemään tulleen kanukkiavun tekemisiä, ihan kuin itse mitenkään pystyisin siihen? Silloin tämä fanittaminen on parhaimmillaan kun pääset samanhenkisten ihmisten kanssa jakamaan sen uskomattoman tunteen kun jotain suurta ja mahtavaa tapahtuu. Olkoot U20 MM-kisojen mestaruus tai HIFK:n mestaruus SM-liigassa, se yhteisöllisyys tekee tästä fanittamisesta vielä upeampaa. Toki nautin muutenkin jääkiekosta, seuraan kotikuntani kakkosdivarijengin tekemisiä ja heidän nousuaan takaisin, toivottavasti, Mestikseen. Heidän tekemisensä ei kuitenkaan saa minua huutamaan kurkku suorana katsomossa tai kädet kasvoilla kiroamaan pientäkin häviötä.

Tämän yhteisön kautta olen saanut tutustua erilaisiin ihmisiin ja faneihin. Jollekin tämä fanius toteutuu yhden pelaajan kautta, hänen tekemisensä kautta ja hänen tekemisiään korostaen. Toiselle tämä fanius on melkein tapa, melkein kuin elinkautista kärsien hän tulee hallille katsomaan ja toivomaan edes pientä vilahdusta paremmasta niin monien turhautumista aiheuttaneiden vuosien jälkeen. Se kolmas taas tulee parin oluen jälkeen huutamaan, pomppimaan ja nauttimaan tunnelmasta fanikatsomoon. Itse nautin jääkiekosta enemmän analyyttisesti, miettien miten tuostakin tilanteesta voisi maalin saada aikaan mutta yhtäkaikki, huutaen kurkku suorana kun maali tulee. Kaikesta huolimatta meitä kaikkia yhdistää pieni ajatus: “mites hyvä se Hentunen niissä läpiajoissa olikaan?”, ja se niin huikea playoff-sarja Jokereita vastaan keväällä 2011. Näitä yhteisiä hetkiä on aina ollut ja aina tulee olemaan, mutta tämä on yksi niistä asioista joita meitä silloisia HIFK-faneja yhdistää. Se tunne, ensin pelko että ei kai vaan ja vähän tämän jälkeen ilo ja huuto kun Kibe sen maalin vihdoin teki. Tämä taas palaa siihen tunteeseen mitä koemme yhdessä, tovereina, kamraatteina. Ilot ja surut, ne me koemme yhdessä ja se tekee meistä faneja.