Ajatuksia ennen runkosarjan päättymistä

Mun piti ensin kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta huonosti nukutun yön jälkeen näillä mennään. Tällä tunteella.

Mua on alkanut pelottaa. Kohta alkaa loppusuora ja viimeiset rutistukset ennen kuin tää kaikki loppuu. Runkosarjaa jäljellä enää muutama peli ja sitten alkaa todellinen taisto. Kuinka pitkälle me päästään? Ja ennen kaikkea mitä sitten tapahtuu kun kaikki on ohi?

Tää kausi on ollut jo tähän mennessä niin tapahtumarikas. Pitänyt sisällään niin paljon kaikkea, että kun kaikki päättyy – vaikkakin vaan hetkeksi – niin tulee tuntumaan tyhjältä. Kaikki erilaiset persoonat, joista on osasta tullut lyhyessä ajassa niin kovin läheisiä. Miten meidän kaikkien käy kun ollaan erossa kesätauko? Mä mietin mun ystäviä Saksasta ja miltä heistä mahtaa tuntua. Likat kun kuitenkin on vähintään yhtä fanaattisia IFK-kannattajia kuin me kaikki Suomessa asuvat. Kodit täynnä kuvia ja rekvisiittaa, jotka jollain tapaa liittyvät tähän punaiseen perheeseen. Kannattajia, joista kasvoi mun ystäviä jo ennen kuin ensimmäistä kertaa tavattiin naamatusten. Missäs muualla kuin hallilla. Joiden kanssa on pakko olla yhteydessä ennen peliä. Aikana ja jälkeen. Varmistaa, että on siellä jossain mukana koko ajan. Tyttöjä, joilta harvoin jää peli katsomatta.

ajatuksia_1.jpg

Mutta ollaanko me kaikki kuitenkaan tarpeeksi läheisiä toisillemme, että voidaan jatkaa syksyllä siitä mihin keväällä jäädään?
Eniten mä ehkä jännitän noita mun lapsia. Kuinka ne kestää tai lähinnä miten mä kestän niitä. Kun toiset lapset leikkii esim. koulua, ne harjoittelee aakkosia. Meillä taas isosisko opettaa pikkuveljelleen kirjoittamaan pelaajien nimiä ja numeroita. Muistipelissä meillä on pelaajien kortit kun muilla on muumiaiheisia kortteja. Lasten monopolissa taistellaan siitä kuka rakentaa hienoimman Gardenin. Ja suurin osa pihan lapsistakin on oppinut jo , että meillä leikitään IFK:ta. Aina. Oli se leikki mikä tahansa, niin jotenkin siihen aina liittyy kannattajat tai pelaajat.

Mua mietityttää myös, miten kaikki tulevat muutokset tulee vaikuttamaan. Selväähän on, että joistakin pelaajista me joudutaan luopumaan. Ensi kaudella. Vielä mä en ole uskaltanut aiheesta keskustella eikä onneksi tarvitsekaan. Mutta kyllä sekin päivä vielä tulee ja se pelottaa. Jaydenin sydän oli jo särkyä viime kesänä kun luuli, ettei Puustista enää punainen pelipaita päällä tällä kaudella olisi nähnytkään. Eikä se ollut helppoa äidillekään odottaa, jatkaako Ramu vai ei. Vaikka mä olenkin jo siinä iässä, että tiedän muutosten kuuluvan tähän lajiin ja toivon kaikille lähtijöille upeeta tulevaisuutta ja mahdollisuutta kasvaa pelaajina ja jahdata unelmiaan omassa ammatissaan, miten mä saan pienen pojan ymmärtämään saman? Tai tytön? Ehkä nämä kaikki mua askarruttavat kysymykset ovat osa meidän kannattajien omaa kasvua. Ihan jo noille pienimmillekin punaisille. Ja niihin ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia. Ehkä kaikki selviää ajan kanssa omalla painollaan. Tänään niihin ei vielä edes varmaan ole vastauksia. Tänään me vielä voidaan nauttia peleistä ja tästä jengistä ja toisistamme. Olla yhtä tähän kauteen kuuluvien kanssa. Mulla on ihan mieletön usko tähän porukkaan, joka meillä nyt on. Niin pelaajiin kuin kannattajiin. Ja mä tiedän, että niin on teilläkin kaikilla.

Tää avautuminen antoi taas voimaa jatkaa kohti runkosarjan voittoa ja mestaruutta. Mä lupaan nauttia jokaisesta hetkestä. Teidän kaikkien kanssa. Ja murehtia tulevaisuutta vasta sitten kun sen aika on.

ajatuksia_2.jpg