Perheen tuki ja kunnioitus

Silloin kun mulle kerrottiin, että mä olen mukana näiden mielettömien ihmisten kanssa kirjottamassa yhdessä blogia, mä olin niin ylpee. Mietin mielessäni, että voi hitsin hitsi, tästä tulee niin siistii. Nyt tänään kun mä tätä mun ensimmäistä blogiani kirjoitan, tässä ei ole enää mitään siistii. Ainoo tunne mun sisälläni on paniikki. Mä olen omasta mielestäni aina ollut hieman erilainen. Ja erillään. Kaikista muista. Niin kuin mun esittelyssäni jo kerroin, mulla ei montaa lätkäkaveria koulussa ollut. Sen takia musta on varmaan tällainen monen mielestä turhantärkeä IFK-likka kasvanutkin. Ja siitä mä haluankin teidän kaikkien kanssa puhua. Ja herättää keskustelua. Millaista on meille kaikille kannustaa tätä meidän omaa joukkuetta? Miltä tuntuu olla välillä ihan yksin niiden omien ajatusten kanssa? Minkälaisia tunteita joku määrätty häviö on herättänyt sun sisälläsi? Kuinka niistä tappioista on päästy kunnialla eteenpäin? Kuinka sä olet ohittanut ne mauttomat kommentit joistain leireistä? Miltä susta oikeasti tuntuu olla Me?

Me ollaan hävitty, me ollaan voitettu. Ja luultavasti suurin osa teistä, jotka tätä lukee, on voittanut sekä hävinnyt paljon enemmän kuin minä paikan päällä. Olemalla hallilla useammin kuin minä. Mutta ei se silti koskaan ole musta teidän silmissä tehnyt huonompaa saatikka vähäpätöisempää. Toisin kuin monen muun vastustajan kannattajan silmissä. Siinä yksi syy lisää, miksi olen ylpeä meistä. Useimmiten. Silloin joskus 20 vuotta sitten mä näin paljon asioita, asioita, joista en ole kovin ylpeä. Itsekin syyllistyin monesti epäasialliseen käytökseen. Silti. Mun täytyy tässä kohtaa sanoa kuinka mua loukkasi Bernin fanien käytös tässä ensimmäisessä meidän kotona tapahtuneessa CHL-pelissä. Argh! Vaikka ei paikan päällä oltukaan, se myötähäpeä, mitä jopa poikani Jayden tunsi vastustajien puolesta, oli käsinkosketeltavaa. Ylpeys omistamme, mutta samalla sääli vastustajia kohtaan, oli sydäntäsärkevää katseltavaa pienen pojan silmistä luettuna.

Vastustajan kunnioitus. Ja myös omien. Mitä sen sitten kuuluisi oikeasti olla? Mä olen nähnyt elämässäni paljon. Paljon sellaista, mitä en edes pahimmalle viholliselleni haluaisi. Ja mitä omille lapsilleni yritän opettaa, se sama kulkee tässä meidän perheessä. Punaisessa. Sama asia. Mä en pidä siitä, kuinka meidän omia pelaajia haukutaan silloin kun peli ei kulje. Mä en pidä siitä, että lahjakkuuksia mollataan silloin kun niitä pitäisi rohkaista. Enhän mä tytärtänikään mollaa epäonnistuneen tanssiesityksen jälkeen. Mä haluaisin, että me oltaisiin erilaisia ja erotuttaisiin joukosta just omaperäisyydellämme. Mä en halua olla niin kuin naapurista. Enkä mä olekaan.Ei kukaan meistä. Olisi vaan niin hienoa jos kaikki löytäisi sen asenteen, että jos hävitään, niin seuraavaksi tullaan voittamaan. Jos joku ei pelaa just niin hyvin kuin odotetaan, niin ei enää mollattaisi vaan annettaisiin positiivista asennetta pojille jatkaa paremmin tulevaisuudessa. Ei enää puhuttaisi siitä kuinka paljon kausarit tai liput maksaa, meistä jokainen on kuitenkin oman lippunsa maksanut rakkaudesta lajiin ja tähän perheeseen. Ja muistettaisiin mitä enemmän me niitä lippuja ostetaan, sitä paremmin meillä menee joukkueena. Kaikki me halutaan voittaa. Vaikka Suna ja Jayden ovat kokeneet tällä matkalla enemmän häviöitä kuin voittoja, niiden rakkaus ja kunnioitus tätä perhettä kohtaan vaan kasvaa. Meidän isompienkin kannattaisi kokeilla samaa. Katsoa tätä elämää lasten silmin aina välillä.

johanna3_600px.jpg

Lapset ehkä toivoisi ettei omia pelaajia enää koskaan haukuttaisi, vaan mökötettäisiin mieluummin kun hävitään. Koska vaikka välillä ollaankin hävitty, varmasti jokainen pelaajana on parhaansa yrittänyt ja antanut. Jaydenin mielipide ja tunnetila kertoo varmaan munkin omani. Ei enää koskaan sorruttaisi haukkumaan esim.meidän maalivahtia pelin aikana mauttomilla kommenteilla. Annettaisiin mieluummin niitä kannustushuutoja huonon pelin jälkeen just sille huonosti pelanneelle pelaajalle. Ei mietittäisi ja vatvottaisi ainoastaan sitä häviötä. Koitettaisiin mieluummin saada parempaankin pystyvä pelaaja löytämään sisältään se tuli, joka aina välillä tuppaa sammumaan tai eksymään. Ihan samanlaisia ihmisiä ne on kuitenkin kuin mekin. Mistä me tiedetään, mitä niiden elämässä ehkä on tapahtunut?

Mulla on ollut kunnia ja onni tutustua kesän aikana kahteen meidän pelaajaan. Molemmat aivan erilaisia tyyppejä, mutta molemmat tosi mahtavia ja tärkeitä pelaajia tälle jengille. Mun mielestä. Toinen näistä pelaajista on auttanut mua kesän aikana monissa mun terveyteen liittyvissä asioissa. Ja samalla omalta osaltaan todistanut huomaamattaan, minkä takia pelaa just sitä paikkaa mitä pelaa. Ei ehkä ole päässyt vielä omalle tasolleen tässä alussa, mutta mieluummin mä olisin häntä rohkaisemassa yhdessä teidän kanssanne löytämään taas itsensä pelaajana. Kuin haukkumassa. Toinen, hmm, on hassu ja hauska, mutta ei myöskään omasta mielestään ole aloittanut kautta niin ”hauskasti” kuin olisi toivonut. Tässä vaiheessa me varmaan kaikki kannattajat kuitenkin unohdetaan ne alkumokat, mä ainakin toivon niin. Valetaan vaan uskoa näihin meijän jätkiin. Kausi on vasta alussa.Ja on aika paljolti myös meistä kiinni, kuinka tämä kausi päättyy. Tää on Meidän Stadi ja Nää on Meidän Kundit.

johanna_4_600px.jpg