Mitä tämä Perhe minulle merkitsee?

Tässä vaiheessa mulla on vielä selvästi muistissa viimeisin peli Ilvestä vastaan. Ja se mahtava fiilis kun ne maagiset kolme pistettä vihdoin ja viimein tuli ihan normaalilla peliajalla. Pitkästä aikaa. Nähdä omien lapsien silmistä tuli ja rakkaus koko joukkuetta kohtaan. Se fiilis nähdä kaikki kannattajat huutamassa Åsten pelin päätyttyä. Ja nähdä kuinka onnellinen herra Åsten itsekin oli. Sillä hetkellä mä tajusin, että vaikka kuinka vaikeaa mulla ja mun lapsillani on viime aikoina ollut, tää kaikki on sen arvosta. Viime kaudella mä en olisi voinut uskoa, että mun elämäni tulee muuttumaan näin paljon. Meidän piti käydä vain yhdessä ottelussa. Mun piti näyttää mun vanhimmalle tyttärelleni kuka äiti joskus oli ja mihin kuului. En mä voinut kuvitellakaan, että siitä mitä mä joskus olin, tulisi osa myös mun lasteni identiteettiä. Näin vahvasti.

johanna_uusin_1.jpg

Kun meidän viime kausi loppui, mä ajattelin et ”ok, tää oli nyt tässä”. Lapset kyllästyy äkkiä eikä ne enää edes muista mitä lätkä on kun seuraava kausi taas alkaa. Toisin kävi. Ei mennyt päivääkään kesän aikana, ettei tässä talossa olisi pelaajia mainittu tai vanhoja pelejä fiilistelty. Siinä vaiheessa kun päästiin elokuuhun, täällä oltiin jo niin täpinöissä, ettei kukaan tahtonut enää pöksyissään pysyä. IFK goes Hietsu 04.08.2015 oli jotain niin makeeta. Päästä tapaamaan kaikkia pelaajia niin läheltä. Se oli jotain tajunnan räjäyttävää noille mun pienimmille lapsille. Kaikki se odotus seuraavasta kaudesta ja kaikki ne kuukaudet ilman Nordista, yhtäkkiä kaikesta tuli taas todellista. Ja niin paljon parempaa ja läheisempää kuin aikaisemmin. Olla lähellä niitä suuria idoleita. Jutella sen oman lempipelaajan kanssa vähän niin kuin isoveljen kanssa. Toinen mahtava päivä ennen uuden kauden alkua oli 16.08.2015, IFK:n ravintolapäivä. Meidän piti päästä maistelemaan herkkuja, mutta eihän noita lapsia paljon ruoka enää siinä vaiheessa kiinnostanut kun Micke veteli jopolla ympäriinsä ja Juuso oli hassun näköisenä esiliinansa kanssa jakamassa nimmareita. Ehkä ihan hyvä niin, koska siinä vaiheessa kun tämä äiti löysi Koffin puiston, ei enää paljon ruokaa jäljellä ollut. Koko ikäni olen Stadissa asunut, joten ei kerrota kenellekään, että tehtiin pieni kiertoajelu ennen kuin löysin perille. Antaa lasten olla siinä uskossa, että sinne oli vaan hirmu pitkä matka.

johanna_uusin_2.jpg

Mä en osaa sanoa onko pelaajat olleet näin lähellä meitä kannattajia viime vuosina kuin nyt, mutta sen mä osaan sanoa että tää tuntuu mahtavalta. On niin paljon kaikenmoista somettelua, ettei kauheesti tarvii ikinä miettii missä kukakin pelaaja milloinkin menee. Mun vanhin tyttäreni yleensä pitää mut ajan tasalla aamusta lähtien ihan kaikesta. Kuka on syönyt mitä ja kenen kanssa. Hassua. Jopa mun 4-vuotias poikani osaa etsiä äidin puhelimesta just ne pelit, joissa aina voitetaan tai jossa se just sen hetkinen lemppari on tehnyt kaikkensa. Mikä kaiken tän some-maailman keskellä on musta kuitenkin kaikkein mahtavinta, on pelaajien tapa ottaa meidät kaikki kannattajat huomioon. Pelin ulkopuolellakin. Miten pojat näkee noissa pienissä kannattajissa tän perheen tulevaisuuden. Kuinka sanoinkuvaamattoman upeeta on 4-vuotiaan pojan ja 8-vuotiaan tytön päästä pallottelemaan Villen, Grillin ja Laurin kanssa ennen peliä? Tai nähdä Corey lämmittelemässä lasin toisella puolella samalla näyttäen mallia sun pienelle pojallesi kuinka ne verryttelyliikkeet kuuluu tehdä oikein? On se aika huikeeta, ihan jo äidillekin.

Mä jouduin äitinä, avopuolisona, ystävänä ja siskona tekemään oman valintani tän kauden alussa. Mun piti päättää, mikä mulle on tässä elämässä tärkeää ja mihin mä haluan mennä. Mikä on oikein mun pojalleni ja mun kolmelle muulle lapselleni? Tähän päätökseen vaikutti niin moni asia. Myös te kaikki kannattajat, jotka meitä lähellä olette. Kaikki pelaajat, jotka mulle on tärkeitä. Ystävät, jotka on jaksanut pysyä mun vierelläni vaikkei kauheesti jääkiekko kiinnostaisikaan. Mun rakkaimmista rakkaimmat siskoni, jotka uskoo muhun ja mun ajatusmaailmaan. Vaikkei siitä kauheesti ymmärtäisikään. Eniten tähän mun päätökseen vaikutti kuitenkin minä. Ja tieto siitä etten mä voi nähdä mun elämääni ilman teitä kaikkia. Mä valitsin meidät. Niin valitsi myös mun pieni poikani. Ja mä puhun nyt myös mun kaikkien lasteni puolesta, tätä päätöstä ei olla kaduttu. Nyt Jaydenillä on 29 mieletöntä esikuvaa, joita palvoo ja ihannoi. Jotka jaksaa antaa sille huomiota ja kehua. Jotka uskoo siihen ja antaa itseluottamusta. Hänellä on myös te kaikki B5:ssa, jotka jaksatte kehua ja hymyillä. Ja tervehtiä. Hänellä on itseasiassa koko halli.

Joskus tulee tilanteita, milloin tekisi mieli teilata joku teistä laakereilta. Varsinkin silloin kun haukutaan jotakuta itselle tärkeää pelaajaa. Omasta mielestä tietysti ihan syyttä suotta. Mutta sehän kuuluu vaan asiaan. Että pystytään puhumaan ja vähän aina välillä leikkimielisesti kinastelemaankin. Niinhän perheessä kuuluukin. Välillä ollaan eri mieltä asioista ja sitten taas sovitaan. Naureskellaan ja jatketaan eteenpäin. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä ja niitä mielipiteitä kuuluu kunnioittaa. Suurimmaksi osaksi aikaa niin musta tässä perheessä tehdäänkin. Viimeisimmällä vieraspelimatkalla jolla mä olin mukana, oli helpottavaa huomata etten mä ole yksin näitten ajatusten kanssa. On muitakin, jotka ajattelee samalla tavalla. Kaikilla meillä on just se joku joka on kaikkein lähinnä sydäntä. Ne, jotka mua yhtään tuntee, tietää et mulle se läheisin on Ramu. On aina ollut ja varmaan aina tulee olemaankin. Joten voitte vaan kuvitella miltä musta tuntui kun Ramun eka maali syntyi. Tai kuulla kenelle kultakypärä siirtyi. Kuinka mua nauratti sisältäpäin kaikki epäilijät ja mollaajat. Taisinpa hieman sitä onnea ulospäinkin tuulettaa. Taisinpa muuten saada pari ihmistä siitä tuuletuksesta myös kiivastumaan. Mutta se on pelin henki. Kun tuntee niin vahvasti kuin me kaikki tätä jengiä kohtaan, on sanomattakin selvää että välillä konflikteja syntyy.

Torstaina 29.10.2015 meillä oli kunnia ja ilo saada Stadin Kingit mukaan ns. paikalliskamppailuun. Se herätti meissä monissa aika paljon tunteita. Niin negatiivisia kuin positiivisia. Mussa itsessäni lähinnä negatiivisia. Ja mun tyttäressäni. Me odotettiin ehkä liikaa ja niin paljon. Se oli tiedossa, että kun noi pojat paikalle tulee niin ääntä ja tunnelmaa ei tule meidän hallista puuttumaan. Oltiin ihan intona ennen kuin peli alkoi, nyt…nyt räjähtää…. Ja niin räjähtikin. Muttei todellakaan niin kuin me luultiin. Kun peli alkoi meitä olikin noi ja me ja taistelutanner oli valmis. Ja ei se mulla nyt oikein jakeluun mennyt. Miten samaa joukkuetta kannattavat ihmiset voi jakautua noin? Asenteella me tultiin nyt näyttää teille, jotka aina täällä olette maksetuilla lipuilla, kausareilla, kannustamassa että me ollaan niin paljon parempia. Että jos vaikka kuin.. .Äh!!! Mulle itselleni tuli tunne et mun reviirille on nyt astuttu. Mun lapseni sanoi että ekaa kertaa tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Eihän se näin mene. Niin kuin kaikki tietää. Organisaatiolla on varmasti paljon mietittävää tulevaisuutta ajatellen. Siellä on kuitenkin me, jotka joka hemskutin pelissä ollaan, mutta jos tulevaisuudessa saataisiin kaikkien osaaminen yhdistettyä, meitä ei enää pysäyttäisi mikään. Mäkin jopa harkitsen kausaria ens kesälle jalkapallon merkeissä, Ihan vaan Stadin Kingien takia… Kaikki kunnia kuitenkin siis Kingeille. Varsinkin sille ihan mielettömälle rummuttajalle. Wau!!!!

Te kaikki olette meille niin tärkeitä. Mulle ja mun perheelle. Niin kannattajat kuin pelaajat. Ja mä tunnen olevani niin onnekas kun olette tässä mun vieressä. Kaikki omalla tavallaan.

Näihin mun tyttäreni lempisanoihin on ehkä hyvä lopettaa.
They are not just hockeyplayers and hockeyfans, they are my family. It’s not just a normal icehall, it’s my home