Minä, Kamraatti

      Ei kommentteja artikkeliin Minä, Kamraatti

IFK – kolme kirjainta, jotka merkitsee mulle ja niin monelle muulle ikuisuutta. Elinkautista.

Taisin olla kaksivuotias, kun mun äitini ensimmäisen kerran mut jäähallille vei ja vuosi taisi olla 1976. Äiti oli siihen mennessä jo elänyt IFK:n parissa koko oman nuoruutensa, välillä töissä hallilla ja välillä katsomossa. Mulla ei sen suuremmin ole muistikuvaa noista ajoista jostain kumman syystä. Mutta sen muistan,että punainen perhe oli osa mun äitini identiteettiä aina.
Mua kiusattiin koulussa, varsinkin yläasteella, koska kaikki muut luokkakaverit kannusti Jokereita. Taisin olla niitä ainoita, jotka vannoi meidän olevan vaan ja ainoastaan se oikea joukkue. Takkia en kääntänyt vaikka monesti tulikin hieman tyynyn kulmaan kyyneleitä vieritettyä.

Aktiivisesti Nordiksella rupesin käymään vasta siinä vaiheessa kun tutustuin hieman vanhempiin faneihin, jotka olivat ihan eri ympyröistä kuin se ns. oma alue jossa asuin. Pääsin kokemaan ensimmäistä kertaa Suomen mestaruuden paikan päällä vuonna 1998. Silloin lenteli tällä tytöllä ripsivärit katsomossa kun Olli tuli ja ratkaisi. Vieläkin naurattaa kun miettii että hei, mä olin se tyttö, joka oli puoliksi meikannut. Toivottavasti kaikki todistusaineisto siitä tilanteesta on hävitetty…

Kaikki tietää, että elämä ottaa ja antaa ja myös vie, niin se vaan menee. Mulla itselläni oli tässä kymmenen vuoden tauko etten peleissä pahemmin käynyt. Asuin Pariisissa muutaman vuoden, mutta totta kai seurasin uutisista miten täällä kotona pojilla menee. Siinä vaiheessa kun palasin takaisin kotiin Suomeen, odotin jo esikoistani. Kovasti odotin seuraavaa Sakari Lindforssia, mutta toisin kävi.

johanna2.jpg

Tyttöhän sieltä loppupeleissä tuli. Samaan aikaan sain tietää, että ukillani oli enää muutama kuukausi elinaikaa. Claran syntymä antoi kuitenkin meille kaikille voimaa antaa ukin mennä ja elämä jatkui. Valitettavasti vain hetken aikaa enää äitini kanssa. Äiti sai diagnoosin keuhkosyövästä tammikuussa –04. Äiti taisteli punaisella sydämellä seuraavat puoli vuotta ennen kuin hänen oli pakko antaa periksi keuhkokuumeelle.

Mukaan tähän mielettömään yhteisöön mä pääsin taas uudestaan viime lokakuussa. Eka matsi paikan päällä moneen vuoteen – ja tälle tielle jäin. Minä ja kolme mun lapsistani. Mulla siis niitä on neljä, kolme tyttöä (13-, 11- ja 8-vuotiaat) ja yksi poika (4 vuotta). Tulihan se sieltä loppujen lopuksi se mun maalivahtikin.

johanna1.jpg

Kaikki aika yhtä fanaattisia tällä hetkellä kuin äitinsä, paitsi yksi tyttäristä. Saraa nyt ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta annettakoon se hänelle anteeksi. Niin tai näin, musta on ollut aivan uskomattoman hienoa huomata, että vaikka vuodet on vierinyt niin mun elämässäni on aina ollut ja luultavasti aina tulee olemaan yksi asia mikä ei koskaan tule muuttumaan. Yksi asia, mikä on aina antanut voimaa jatkaa eteenpäin, niin henkilökohtaisessa elämässä kuin myös katkerien pettymysten jälkeen peleissä. Tää meidän punainen perhe. Perhe, joka tukee toisiaan niin hyvässä kun pahassa. Perhe, johon on kunnia kuulua. Perhe, josta mä olen kiitollinen. Tän esittelyn itsestäni mä haluaisin omistaa mun Äidilleni. Äidille, joka muhun aina uskoi ja joka mua rakasti. Äidille, joka antoi mulle tämän perheen. Punaisen.

Johanna Äidiltä Tyttärelle

-Johanna Römpötti