Minä, Kamraatti

      Ei kommentteja artikkeliin Minä, Kamraatti

Mulla on se perinteinen tarina. Vanhemmillani oli kausikortit Nordikselle, kun synnyin. Krunikassa asuttiin tuolloin. En edes muista milloin tajusin, että joku voi kannattaa jotain muutakin joukkuetta kuin Helsingin IFK:ta tai Suomen maajoukkuetta. Kouluikäisenä varmaankin. Ei kotona puhuttu juurikaan muista joukkueista eikä telkkarista tullut matseja nykyiseen tapaan.

Vanhempani ovat intohimoisia penkkiurheilijoita, joten luontevaa oli perheen ainoana lapsena jakaa tuo intohimo jo pienestä pitäen. Kausarit oli syntymäni aikoihin jätetty kuivumaan ja Nordiksella en käynyt vuosiin. Pelasin itse korista junnuna ja vuosia lätkän seuraaminen oli lähinnä maajoukkueen ja Hesarin varassa. Yläasteikäisenä lätkä oli taas kaikkien puheenaiheena. Jopa Suosikissa oli Christian Ruuttu kirjoittelemassa kuulumisia valtameren takaa ja Sakari Lindfors tuntui aina pärjäävän hyvin Idolipörssissä. Vasta yläasteella pääsin kavereiden kesken matseihin Nordikselle. Se tuntui heti himalta. Ajokortin saatuani mukaan tuli myös vieraspelit.

Lukion jälkeen porukkamme hajosi ja huomasin, ettei matsiseuraa ollutkaan niin helppoa löytää. Jostain syystä silloiset kaveriporukkani aina tuntuivat olevan enemmän kiinnostuneita musiikista kuin urheilusta. Tilanne muuttui vasta, kun puolisoni kanssa sovimme ensitreffeistä lätkämatsiin. Kannatamme eri joukkueita ja se toki aiheuttaa mukavaa lisäjännitettä keskinäisissä matseissa. Muutenkin stadilaisen polku vei Keravalle kymmenen vuotta sitten, koska ”meidän iskä panee teidän iskän oluet”. Onneksi paikkakunnalla näkee meitä IFK -faneja useasti. Pysyvästi ei ole tarkoitus tuolla susirajan takana asua. Yllättävän kauan on jo mennyt tällä evakkoretkellä.

Vielä kului useampi vuosi satunnaisena kävijänä kunnes lopulta rohkaisin mieleni ja menin kokeilemaan yksin matsiin menoa. Kynnys oli korkea vaikka itse kokeilu menikin hienosti. Vielä korkeampi se oli kausarin hankintaan. Kuka nyt menee yksin matsiin ja vielä 30 kertaa kaudessa? Minä menen. Olen vielä se hullu F2:sta, joka laulaa fanikatsomon mukana, vaikkei lähellä kukaan muu lähtisi mukaan. En vaan osaa olla hiljaa matsissa. Joka vuosi lähtee enemmän ja enemmän vieruskavereita mukaan lauluihin. Kausari on ollut vasta neljä kautta ja viides alkamassa, mutta elinkautista tässä mennään kuitenkin. Omasta paikasta on tullut tärkeä monella tapaa. Tuttuja on hallilla paljon ja kaikki tervehditään vakseista lähtien. Juttukaveria ei tarvitse etsimällä etsiä, niitä riittää.

Vierasmatkoja tulee tehtyä kauden aikana omatoimisesti ja fan clubin mukana. Kerran olen vasta uskaltanut lähteä yksin fanimatkalle. Turhaan sitäkin jännitin. Tämä Perhe pitää huolta toisistaan. Haaveena on tulevaisuudessa päästä enemmänkin ulkomaanreissuille mukaan. Sveitsi on toistaiseksi ainoa paikka, jossa IFK -pelejä olen ollut katsomassa.

Heidi Lehessalo – Sen ymmärtää, kun sydän on punainen

@heidilehessalo